Kun lapset olivat alle kouluikäisiä, he saivat mennä lähimetsään marjoja poimimaan kunhan menivät yhdessä. Pienet keltaiset muovisangot käsissään he lähtivät eräänä heinäkuisena päivänä keräämään mustikoita.
Hetken kuluttua vilkaisin ulos olohuoneen ikkunasta ja näin viisivuotiaan tyttäreni marssivan määrätietoisesti alas mäkeä sanko vinhasti heiluen. Hän oli selvästi tuohtunut.
Astuin rappusille ja hän pysähtyi eteeni kysymään tärkeää kysymystään:
"Äiti, eikö Raamatussa sanota, että jos pyytää yhtä, on saatava kaksi?"
Hmm... en ollut ihan varman mitä kohtaa hän tarkoitti, joten pyysin lisävalaistusta asiaan.
"No, Ellenillä on jo sangon pohja peitossa mustikoista ja minä pyysin häneltä yhtä mustikkaa ja hän antoi minulle yhden. Mutta hänen olisi pitänyt antaa kaksi niin kuin Raamatussa sanotaan, vai mitä?"
Minusta tilanteen teema oli kiinnostava: näinhän aikuisetkin usein Raamattua lukevat. Ikäänkuin se olisi sarja hyviä sääntöjä muiden noudatettavaksi. Usein kuulee jumalanpalveluksen jälkeenkin kuinka "sen ja sen olisi pitänyt kuulla tämä saarna".
Selitin tyttärelleni, että Raamatussa neuvotaan meitä antajina: kun meiltä pyydetään yhtä, annamme kaksi. Ei niin, että muilla olisi velvollisuus antaa meille enemmän kuin pyydämme, sillä antaminen on meidän eli Raamatun lukijoiden velvollisuus, ei toisten.
Tästä mustikkasaarnasta opin, että Raamattu on kirjoitettu minulle, ei muille. Se ei anna ohjeita siitä miten minun sukulaisteni, ystävieni tai muiden pitää elää, vaan se antaa ohjeita siitä, miten minun pitää elää todeksi Jeesuksen rakkaus ja armo. Jatkan siis yrittämistä.
No comments:
Post a Comment