Summer guests (suomeksi kts. Mökkiläisiä)

When our children were little, we moved into a house in the middle of a rural village. Everyone going and coming had to pass by our house. There was not much traffic in the winter, but summertime brought a whole host of summer dwellers from the city. They were not always used to countryside interaction.

One summer day we were all working in the yard when three teenage boys we had never seen before walked past our house. They were carrying fishing gear.

One of our daughters, aged four, hurried to the edge of our lot to talk to them.

"Have you been fishing? Did you catch anything? Where did you fish? On the river? Or are you going fishing on the lake? Where do you live? Do you have a summer house here? Do you have sisters? Where are your mom and dad? Do you have a cat? Or a dog?"

Since the boys did not stop but continued walking, so did our daughter. The boys were clearly embarrassed, and walked on in silence.

When the girl had reached the corner of our lot, she stopped and watched the boys walk on. Then she turned to us and said:

"They were going fishing and they were deaf!"

Mökkiläisiä (in English see Summer guests)

Aikoinaan muutimme Aijalassa taloon, joka oli keskellä kylää tien risteyksessä. Talvisin liikennettä oli vähän, mutta kesällä kylällä oli paljon kesäasukkaita. Mökkiläiset eivät aina olleet yhtä seurallisia kuin paikallinen väki.

Kerran kesällä, kun tyttäremme oli noin nelivuotias, sattui talomme ohi kulkemaan kolme teini-ikäistä poikaa ongenvavat olallaan. Olimme pihatöissä koko perhe.

Tyttömme kipaisi tontin laidalle lähelle tietä, jossa pojat totisina marssivat.

Alkoi dialogiksi tarkoitettu monologi:

 "Hei, olette olleet ongella? Missä te ongitte? Joellako? Saitteko kalaa? Vai oletteko vasta menossa järvelle? Missä te muuten asutte? Oletteko mökkiläisiä? Onko teillä siskoja? Missäs teidän äiti ja isä ovat? Onko teillä kissaa? Kissat syövät kaloja. Onko teillä koiraa?"

Pojat marssivat tietä pitkin noloina ja sanomatta sanaakaan ja tyttömme pommitti heitä kysymyksillä seuraten heitä pihan reunalla askel askeleelta.

Sitten piha loppui ja pojat jatkoivat matkaansa. Tyttömme kääntyi meihin päin ja tokaisi:

"Ne olivat menossa kalaan ja olivat kuuroja!"

The Wedding (suomeksi kts. Häät)

We were sitting in my sister's yellow little car on our way to Helsinki. Stephen's parents and sister were staying at my mom's house near Turku. We had an appointment with the pastor who would wed us at noon the following day.

In a little town called Salo, the car broke. We pulled over to a gas station, got the car running again and decided to get more gas. We fed a banknote into the automat to get gas only to realize that we could not fit all the gas we paid for in the tank. Frustration.

Driving on, we arrived in Helsinki, but before our destination, the car started to act up again. We managed to push it to yet another gas station and tried to call the pastor, who was waiting for us at the church. This was before mobile phones, so we failed.

Suddenly my brother walks in. He had seen the familiar car with the hood open and came to see if everything was ok. Praise God! Everything was ok once he had fixed the car so we could at least get home.

I started getting a fever, but we still had to go and bake the wedding cake at some friends' house. They had a good oven and mixer and had promised to decorate the cake for us in the morning. We went and baked the cake. I lay down on their kitchen floor to rest while the cake was in the oven. My nephew had agreed to pick up the cake and my friends in the morning before the wedding.

The following morning the groom decided that he is going to have a haircut after all. This was just two hours before the wedding would begin. We dashed around the city looking for a barbershop that would take walk-ins. When he was seated, I ran off to buy the wedding bouquet. We had tried to go the traditional way of ordering one at a florist, but I had cancelled it. I could not put over 60 euros into flowers! Instead, I purchased a perfectly functional bouquet at a florist nearby for under 5 euros.

Half an hour before the wedding was to begin, our friends called to report that my nephew had not shown and they were still waiting with the cake. I put on stockings, hairpins in my hair and we drove off to pick them up. Without panic or visible distress, they sat in the back seat when we tore off to the reception hall. Once the cake had been dropped off and the car parked, we hurried up the hill to the church. Know this: churches are always on top of a hill in Finland. I was flustered over my narrow wedding dress that did not permit any running.

When we came to the church, everybody was seated and the organist asked us what music we had in mind. It was a couple of minutes before the ceremony was to begin. We answered that wedding music would be fine.

Stephen gave me a kiss and dashed to the front of the church. The music began.

In a few moments I would be crying my eyes out at the altar and there are no pockets for Kleenex in wedding gowns.

Häät (in English see The Wedding)

Oltiin lainattu pikkusiskolta auto, keltainen Simca. Oli päivä ennen häitä, ja oltiin matkalla Kaarinasta Helsinkiin. Tarkoitus oli ehtiä papin kanssa sovittuihin häiden harjoituksiin. Stephenin vanhemmat ja sisko olivat äidin luona Kaarinassa ja saapuisivat häihin Temppeliaukion kirkkoon puoliltapäivin seuraavana päivänä.

Salon kohdalla auto alkoi piiputtaa. Huoltoasemalla ihmeteltiin asiaa, ja lopulta ostettiin automaatista bensaa liian suurella setelillä (!) joten osalle maksetusta bensasta ei ollut tilaa tankissa. Olimme kärvistyneitä.

Kun tulimme Helsinkiin, alkoi auto taas oireilla Mannerheimintiellä juuri eduskuntatalon edessä. Käännyimme sivukadulle ja työnnettiin auto läheiselle huoltoasemalle. Sieltä yritettiin soittaa papille, ettei ehditä harjoituksiin. Kärvistelimme lisää.

Yhtäkkiä huoltoaseman ovesta ilmestyi veljeni, joka oli nähnyt auton työpaikkaruokalansa ikkunasta. Hän tunnisti sen ja tuli kysymään onko jotain hämminkiä. Teknisesti taitavana hän korjasi vian ja pääsimme autolla asunnollemme, joka oli Jääkärinkadulla.

Meidän piti vielä illalla käydä leipomassa hääkakkumme hyvien ystäviemme luona. Minulla alkoi kova kuume, mutta kakku oli leivottava, joten lähdimme matkaan. Ystävämme olivat hiukan ihmeissään, kun kakun paistumisen ajan makoilin heidän keittiönsä lattialla. Kuume oli kova.

Onneksi he olivat luvanneet koristella kakun aamulla ja suunnitelman mukaan veljenpoikani hakisi heidät ja kakun ennen häitä.

Seuraavana aamuna sulho päätti, että hän sittenkin haluaa käydä parturilla. Kello oli kymmenen ja häät alkaisivat klo 12. Säntäilimme parturiliikkeissä ja löysimme yhden, joka otti hänet käsittelyyn ilman ajanvarausta. Itse lähdin ostamaan hääkimppua naapurissa olevasta kukkakaupasta. (Olimme viikkoa aiemmin käyneet tilaamassa kimpun Stockmannilta, mutta peruimme sen: en voinut mitenkään laittaa 200 markkaa eli yli 60 euroa kukkiin!!!). Tämä pikakukkakimppu maksoi alle 5 euroa ja toimi hienosti. Äitini tosin sanoi, että se näytti vihdalta.

Puoli kahdentoista aikoihin ystäväni soitti, ettei noutajaa heille ja kakulle ole ilmaantunut. Ei muuta kuin sukat jalkaan, pinnit päähän ja keltaiseen Simcaan, jolla huristeltiin kakkua ja ystäviä hakemaan. Olen niin kiitollinen näille ihanille ihmisille, joita ilman ei ehkä koko kakkua olisi ollut.

Lopulta kakku oli saatu seurakuntatalolle ja auto parkkiin. Kiiruhdimme mäkeä ylös kirkolle ja minä kärvistelin kapeaa hamettani, jossa juokseminen oli mahdotonta.

Kirkko oli täynnä väkeä kun eteisessä kanttori tuli kysymään, mitä musiikkia toivomme. Häiden alkuun oli muutama minuutti. Vastasimme, että toivomme häämusiikkia.

Stephen pinkaisi paikalleen kirkon etuosaan ja minä yritin päästä hengästymisestä. Musiikki alkoi, ja astuin kirkon keskikäytävälle. Kohta alttarilla itkisin vuolaasti, eikä häämekoissa ole taskuja nenäliinoille.

Löytäjä pitää (in English see Relying on the kindness of strangers)

Vuosi sitten kävimme jälleen Teksasissa anoppini luona. Matka on pitkä ja kallis, joten yleensä viivymme joitain viikkoja. Asumme anoppilassa, ja nautimme vierailustamme suunnattomasti.

Oli lauantaiaamu ja lähdin kävelylle. Yksi tytöistä tuli mukaan ja tarkoitus oli tehdä lyhyt kierros omakotitaloalueella. Erään kulman takana avautui eteemme pihakirppis, jossa oli tarjolla kaikenlaista kiinnostavaa tyttäreni mielestä. Minulla oli taskussani vain nenäliina, ei kukkaroa, koska olin lähtenyt vain kävelylle.

Päätimme palata kotiin hakemaan rahaa.

Kotona kävi ilmi, että oli aika mennä katsomaan lasten serkun pesispeliä, mutta sieltä palattuaan kaksi sisarusta kiirehti hakemaan kukkaronsa ja he lähtivät jalan pihakirppistä tutkimaan.

Parin tunnin päästä tytöt palasivat kotiin, toinen itkien ja toinen hyvin vihaisena. Olin makuuhuoneessa pyykkiä viikkaamassa, ja siellä he kertoivat tarinansa.

He olivat lähteneet kukkarot mukanaan, mutta eivät löytäneet pihakirppistä mistään. He kävelivät ja kävelivät hurjassa Teksasin kesän kuumuudessa. Lopulta heidän oli kysyttävä neuvoa löytääkseen kotiin. Kuumaan aikaan päivästä kukaan ei yleensä ole ulkona, mutta lopulta he näkivät erään miehen talonsa etupihalla ja kysyivät tietä.

Mies antoi ohjeita, ja tytöt lähtivät väsyneinä lampsimaan, mutta mies huikkasi heidän peräänsä tarjoten heille kahta polkupyörää. Niillä he pääsisivät kotiin nopeammin.

Tytöt kysyivät miten he sitten palauttaisivat pyörät, johon mies, että autolla voitte ne tuoda.

Niinpä matka jatkui polkien. Mutta pian he olivat unohtaneet ajo-ohjeet, eikä kotia kuulunut. Taas oli neuvoja kysyttävä, ja he menivät kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Siellä ystävällinen pastori tulosti tytöille ajo-ohjeet.

Matkalla tuli kinaa siitä, miten ajo-ohjeita oli tulkittava, siitä itku ja kiukku. Mutta lopulta he löysivät kotiin.

Kun tytöt olivat syöneet ja juoneet oli lähdettävä etsimään pyörien omistajaa. Minä ensin kävellen tyttöjen kanssa ja pyöriä taluttaen, sitten isänsä autolla. Kun kysyimme jotain maamerkkiä jonka he muistavat matkaltaan, meille kerrottiin, että sen pyörät antaneen miehen talon lähellä oli pysäköitynä valkoinen auto. Eli se siitä.

Emme löytäneet taloa. Ainoa keino tavoittaa mies oli kirjoittaa paikallisen lehden yleisönosastoon. Kirjoitimme kiittääksemme miestä avusta ja pyytääksemme häntä ottamaan meihin yhteyttä lehden toimituksen kautta.

Näin hän tekikin ja pyörät voitiin palauttaa.

Mieheni kysyi pyöriä palauttaessaan, eikä niiden lainaaja ihmetellyt, kun niitä ei tuotu heti takaisin. Hän sanoi ajatelleensa, että tytöt tarvitsivat niitä.

Relying on the kindness of strangers (suomeksi kts. Löytäjä pitää)

Several years ago we were visiting my in-laws in Lubbock, Texas. It is so refreshing to change the scenery, and I do love my family in Texas.

One Saturday morning I went out for a walk with one of the girls. We were just coming around a corner when there was a house with a large garage sale. Clothing, shoes etc. were spread in the front yard and my daughter and I stopped to browse. She immediately found many wonderful things to buy, but I did not have my purse, since I had just gone for a walk.

We decided to go back home to get some money and come back, since the seller said they would be open till five in the afternoon.

When we got back, it was time for the children to go see their cousin play baseball. The girls decided to return to the garage sale after they get back.

As soon as the car pulled up the driveway after the match, two of the girls ran to get their purses and dashed off in a hurry. I let them go, since that was the plan and the garage sale was not far.

After more than two hours the girls returned, one crying bitterly, the other one extremely upset. When they reached me in the bedroom where I was folding up clothes, they began telling me what happened.

They had left in a hurry, not asking for directions, because one of them knew where the garage sale was. They had walked and walked, but had not found it. The day was very hot, they had nothing to drink and they were exhausted. They tried to return home, but did not know how to get home either. Not knowing what to do, they decided to ask for directions of the only person they saw outside in the midday sun. It was a man who was in his front lawn with a pet rabbit.

The girls knew grandma's address and asked if the man could give them directions. He tried to do so, and the girls started walking away, but they heard him call after them. He said he had two bikes they could borrow to get home quicker. He pulled out of his garage two fairly new bikes, a pink and a grey one, and gave them to the girl. They asked him how will they be able to return the bikes and he said they can have somebody drive them back.

The girls had bicycled a long while and still not found their way home so they went into a church to get help. A kind pastor printed out directions on his computer. So they set off again, tired, thirsty and hot, and now also arguing about which way to take.

Finally, they found home. With two bikes from a helpful stranger.

After having had drinks and a bite to eat they tried to tell us everything they knew about the house where they got the bikes. I decided to start walking with the girls and the bikes in the neighborhood to see if we could find the house. After two hours of terrible heat, we returned. We found nothing.

Now their dad and the girls drove around by car looking for the place. When we asked distinctive landmarks they remember from their trip, they said that there was a white car parked across the street from the house where they got the bikes. Not quite the landmark we were hoping for.

We did not find the house, and the bikes remained in grandma's garage. All we could do was to write a letter to the editor of the local newspaper, thanking the man for his kindness and urging him to contact the paper to get in touch with us.

He read our note in the paper and called my husband, who returned the bikes. When he was asked if he did not wonder why he did not get the bikes back right away he said that he was sure the girls needed to use them during their visit to Lubbock.

Parahin Niksi-Pirkka

Asuimme Vantaan Koivukylässä kun meillä oli vasta neljä pienokaista ja vanhin heistä oli nelivuotias. En ole mikään kodin hengetär, mutta se on minusta tärkeää, että pöytien ja lattioiden pinnat ovat siistit. Eniten inhoan leivänmurusia pöydällä ja tahmeaa lattiaa.

 

Oli iltapäivä, muksut olivat syöneet lounasta ja olin laittamassa heitä päiväunille, kun huomasin, että villasukkani tarttuivat ikävästi keittiössä johonkin lattian tahmeaan läikkään. Inhottavaa, ajattelin, ja päätin tutkia missä tuo tahmea läikkä on, että pyyhkisin sen pois.

 

Kun lapset olivat sängyissään, tutkin keittiön lattiaa enkä löytänyt mitään merkkiä läikytetystä mehusta tai vastaavasta. Silti lattiassa oli jotain tahmeaa, koska villasukka tarttui siihen ikävästi.

 

Päätin, että on mopattava koko lattia, kun kerran sitä yhtä tahmeaa kohtaa en pystynyt paikantamaan. Niin sitten tein: käytin lasten päiväunien ajan lattian pesuun.

 

Kun lattian piti olla kauttaaltaan puhdas ja vein moppia ja vesisankoa kylpyhuoneeseen puhdistettavaksi, olin pakahtua turhautumiseen, kun toinen sukka edelleen tuntui tarttuvan lattiaan. Nyt tempasin kiukkuisena sukan jalastani ja samassa purskahdin nauruun: villasukan pohjassa oli osittain kasaan taittunut teipin pätkä!

 

Aloin mielessäni hahmotella kirjoitusta Niksi-Pirkkaan siitä, miten laiskan puolison saa pesemään lattian käyttämällä pientä teipin palaa…