Vuosi sitten kävimme jälleen Teksasissa anoppini luona.
Matka on pitkä ja kallis, joten yleensä viivymme joitain viikkoja. Asumme
anoppilassa, ja nautimme vierailustamme suunnattomasti.
Oli lauantaiaamu ja lähdin kävelylle. Yksi tytöistä tuli
mukaan ja tarkoitus oli tehdä lyhyt kierros omakotitaloalueella. Erään kulman
takana avautui eteemme pihakirppis, jossa oli tarjolla kaikenlaista
kiinnostavaa tyttäreni mielestä. Minulla oli taskussani vain nenäliina, ei
kukkaroa, koska olin lähtenyt vain kävelylle.
Päätimme palata kotiin hakemaan rahaa.
Kotona kävi ilmi, että oli aika mennä katsomaan lasten
serkun pesispeliä, mutta sieltä palattuaan kaksi sisarusta kiirehti hakemaan
kukkaronsa ja he lähtivät jalan pihakirppistä tutkimaan.
Parin tunnin päästä tytöt palasivat kotiin, toinen itkien ja
toinen hyvin vihaisena. Olin makuuhuoneessa pyykkiä viikkaamassa, ja siellä he kertoivat
tarinansa.
He olivat lähteneet kukkarot mukanaan, mutta eivät löytäneet
pihakirppistä mistään. He kävelivät ja kävelivät hurjassa Teksasin kesän
kuumuudessa. Lopulta heidän oli kysyttävä neuvoa löytääkseen kotiin. Kuumaan
aikaan päivästä kukaan ei yleensä ole ulkona, mutta lopulta he näkivät erään miehen
talonsa etupihalla ja kysyivät tietä.
Mies antoi ohjeita, ja tytöt lähtivät väsyneinä lampsimaan,
mutta mies huikkasi heidän peräänsä tarjoten heille kahta polkupyörää. Niillä
he pääsisivät kotiin nopeammin.
Tytöt kysyivät miten he sitten palauttaisivat pyörät, johon
mies, että autolla voitte ne tuoda.
Niinpä matka jatkui polkien. Mutta pian he olivat unohtaneet
ajo-ohjeet, eikä kotia kuulunut. Taas oli neuvoja kysyttävä, ja he menivät
kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Siellä ystävällinen pastori tulosti tytöille
ajo-ohjeet.
Matkalla tuli kinaa siitä, miten ajo-ohjeita oli tulkittava,
siitä itku ja kiukku. Mutta lopulta he löysivät kotiin.
Kun tytöt olivat syöneet ja juoneet oli lähdettävä etsimään pyörien
omistajaa. Minä ensin kävellen tyttöjen kanssa ja pyöriä taluttaen, sitten
isänsä autolla. Kun kysyimme jotain maamerkkiä jonka he muistavat matkaltaan,
meille kerrottiin, että sen pyörät antaneen miehen talon lähellä oli
pysäköitynä valkoinen auto. Eli se siitä.
Emme löytäneet taloa. Ainoa keino tavoittaa mies oli
kirjoittaa paikallisen lehden yleisönosastoon. Kirjoitimme kiittääksemme miestä
avusta ja pyytääksemme häntä ottamaan meihin yhteyttä lehden toimituksen
kautta.
Näin hän tekikin ja pyörät voitiin palauttaa.
Mieheni kysyi pyöriä palauttaessaan, eikä niiden lainaaja
ihmetellyt, kun niitä ei tuotu heti takaisin. Hän sanoi ajatelleensa, että
tytöt tarvitsivat niitä.
No comments:
Post a Comment