Häät (in English see The Wedding)

Oltiin lainattu pikkusiskolta auto, keltainen Simca. Oli päivä ennen häitä, ja oltiin matkalla Kaarinasta Helsinkiin. Tarkoitus oli ehtiä papin kanssa sovittuihin häiden harjoituksiin. Stephenin vanhemmat ja sisko olivat äidin luona Kaarinassa ja saapuisivat häihin Temppeliaukion kirkkoon puoliltapäivin seuraavana päivänä.

Salon kohdalla auto alkoi piiputtaa. Huoltoasemalla ihmeteltiin asiaa, ja lopulta ostettiin automaatista bensaa liian suurella setelillä (!) joten osalle maksetusta bensasta ei ollut tilaa tankissa. Olimme kärvistyneitä.

Kun tulimme Helsinkiin, alkoi auto taas oireilla Mannerheimintiellä juuri eduskuntatalon edessä. Käännyimme sivukadulle ja työnnettiin auto läheiselle huoltoasemalle. Sieltä yritettiin soittaa papille, ettei ehditä harjoituksiin. Kärvistelimme lisää.

Yhtäkkiä huoltoaseman ovesta ilmestyi veljeni, joka oli nähnyt auton työpaikkaruokalansa ikkunasta. Hän tunnisti sen ja tuli kysymään onko jotain hämminkiä. Teknisesti taitavana hän korjasi vian ja pääsimme autolla asunnollemme, joka oli Jääkärinkadulla.

Meidän piti vielä illalla käydä leipomassa hääkakkumme hyvien ystäviemme luona. Minulla alkoi kova kuume, mutta kakku oli leivottava, joten lähdimme matkaan. Ystävämme olivat hiukan ihmeissään, kun kakun paistumisen ajan makoilin heidän keittiönsä lattialla. Kuume oli kova.

Onneksi he olivat luvanneet koristella kakun aamulla ja suunnitelman mukaan veljenpoikani hakisi heidät ja kakun ennen häitä.

Seuraavana aamuna sulho päätti, että hän sittenkin haluaa käydä parturilla. Kello oli kymmenen ja häät alkaisivat klo 12. Säntäilimme parturiliikkeissä ja löysimme yhden, joka otti hänet käsittelyyn ilman ajanvarausta. Itse lähdin ostamaan hääkimppua naapurissa olevasta kukkakaupasta. (Olimme viikkoa aiemmin käyneet tilaamassa kimpun Stockmannilta, mutta peruimme sen: en voinut mitenkään laittaa 200 markkaa eli yli 60 euroa kukkiin!!!). Tämä pikakukkakimppu maksoi alle 5 euroa ja toimi hienosti. Äitini tosin sanoi, että se näytti vihdalta.

Puoli kahdentoista aikoihin ystäväni soitti, ettei noutajaa heille ja kakulle ole ilmaantunut. Ei muuta kuin sukat jalkaan, pinnit päähän ja keltaiseen Simcaan, jolla huristeltiin kakkua ja ystäviä hakemaan. Olen niin kiitollinen näille ihanille ihmisille, joita ilman ei ehkä koko kakkua olisi ollut.

Lopulta kakku oli saatu seurakuntatalolle ja auto parkkiin. Kiiruhdimme mäkeä ylös kirkolle ja minä kärvistelin kapeaa hamettani, jossa juokseminen oli mahdotonta.

Kirkko oli täynnä väkeä kun eteisessä kanttori tuli kysymään, mitä musiikkia toivomme. Häiden alkuun oli muutama minuutti. Vastasimme, että toivomme häämusiikkia.

Stephen pinkaisi paikalleen kirkon etuosaan ja minä yritin päästä hengästymisestä. Musiikki alkoi, ja astuin kirkon keskikäytävälle. Kohta alttarilla itkisin vuolaasti, eikä häämekoissa ole taskuja nenäliinoille.

Löytäjä pitää (in English see Relying on the kindness of strangers)

Vuosi sitten kävimme jälleen Teksasissa anoppini luona. Matka on pitkä ja kallis, joten yleensä viivymme joitain viikkoja. Asumme anoppilassa, ja nautimme vierailustamme suunnattomasti.

Oli lauantaiaamu ja lähdin kävelylle. Yksi tytöistä tuli mukaan ja tarkoitus oli tehdä lyhyt kierros omakotitaloalueella. Erään kulman takana avautui eteemme pihakirppis, jossa oli tarjolla kaikenlaista kiinnostavaa tyttäreni mielestä. Minulla oli taskussani vain nenäliina, ei kukkaroa, koska olin lähtenyt vain kävelylle.

Päätimme palata kotiin hakemaan rahaa.

Kotona kävi ilmi, että oli aika mennä katsomaan lasten serkun pesispeliä, mutta sieltä palattuaan kaksi sisarusta kiirehti hakemaan kukkaronsa ja he lähtivät jalan pihakirppistä tutkimaan.

Parin tunnin päästä tytöt palasivat kotiin, toinen itkien ja toinen hyvin vihaisena. Olin makuuhuoneessa pyykkiä viikkaamassa, ja siellä he kertoivat tarinansa.

He olivat lähteneet kukkarot mukanaan, mutta eivät löytäneet pihakirppistä mistään. He kävelivät ja kävelivät hurjassa Teksasin kesän kuumuudessa. Lopulta heidän oli kysyttävä neuvoa löytääkseen kotiin. Kuumaan aikaan päivästä kukaan ei yleensä ole ulkona, mutta lopulta he näkivät erään miehen talonsa etupihalla ja kysyivät tietä.

Mies antoi ohjeita, ja tytöt lähtivät väsyneinä lampsimaan, mutta mies huikkasi heidän peräänsä tarjoten heille kahta polkupyörää. Niillä he pääsisivät kotiin nopeammin.

Tytöt kysyivät miten he sitten palauttaisivat pyörät, johon mies, että autolla voitte ne tuoda.

Niinpä matka jatkui polkien. Mutta pian he olivat unohtaneet ajo-ohjeet, eikä kotia kuulunut. Taas oli neuvoja kysyttävä, ja he menivät kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Siellä ystävällinen pastori tulosti tytöille ajo-ohjeet.

Matkalla tuli kinaa siitä, miten ajo-ohjeita oli tulkittava, siitä itku ja kiukku. Mutta lopulta he löysivät kotiin.

Kun tytöt olivat syöneet ja juoneet oli lähdettävä etsimään pyörien omistajaa. Minä ensin kävellen tyttöjen kanssa ja pyöriä taluttaen, sitten isänsä autolla. Kun kysyimme jotain maamerkkiä jonka he muistavat matkaltaan, meille kerrottiin, että sen pyörät antaneen miehen talon lähellä oli pysäköitynä valkoinen auto. Eli se siitä.

Emme löytäneet taloa. Ainoa keino tavoittaa mies oli kirjoittaa paikallisen lehden yleisönosastoon. Kirjoitimme kiittääksemme miestä avusta ja pyytääksemme häntä ottamaan meihin yhteyttä lehden toimituksen kautta.

Näin hän tekikin ja pyörät voitiin palauttaa.

Mieheni kysyi pyöriä palauttaessaan, eikä niiden lainaaja ihmetellyt, kun niitä ei tuotu heti takaisin. Hän sanoi ajatelleensa, että tytöt tarvitsivat niitä.

Relying on the kindness of strangers (suomeksi kts. Löytäjä pitää)

Several years ago we were visiting my in-laws in Lubbock, Texas. It is so refreshing to change the scenery, and I do love my family in Texas.

One Saturday morning I went out for a walk with one of the girls. We were just coming around a corner when there was a house with a large garage sale. Clothing, shoes etc. were spread in the front yard and my daughter and I stopped to browse. She immediately found many wonderful things to buy, but I did not have my purse, since I had just gone for a walk.

We decided to go back home to get some money and come back, since the seller said they would be open till five in the afternoon.

When we got back, it was time for the children to go see their cousin play baseball. The girls decided to return to the garage sale after they get back.

As soon as the car pulled up the driveway after the match, two of the girls ran to get their purses and dashed off in a hurry. I let them go, since that was the plan and the garage sale was not far.

After more than two hours the girls returned, one crying bitterly, the other one extremely upset. When they reached me in the bedroom where I was folding up clothes, they began telling me what happened.

They had left in a hurry, not asking for directions, because one of them knew where the garage sale was. They had walked and walked, but had not found it. The day was very hot, they had nothing to drink and they were exhausted. They tried to return home, but did not know how to get home either. Not knowing what to do, they decided to ask for directions of the only person they saw outside in the midday sun. It was a man who was in his front lawn with a pet rabbit.

The girls knew grandma's address and asked if the man could give them directions. He tried to do so, and the girls started walking away, but they heard him call after them. He said he had two bikes they could borrow to get home quicker. He pulled out of his garage two fairly new bikes, a pink and a grey one, and gave them to the girl. They asked him how will they be able to return the bikes and he said they can have somebody drive them back.

The girls had bicycled a long while and still not found their way home so they went into a church to get help. A kind pastor printed out directions on his computer. So they set off again, tired, thirsty and hot, and now also arguing about which way to take.

Finally, they found home. With two bikes from a helpful stranger.

After having had drinks and a bite to eat they tried to tell us everything they knew about the house where they got the bikes. I decided to start walking with the girls and the bikes in the neighborhood to see if we could find the house. After two hours of terrible heat, we returned. We found nothing.

Now their dad and the girls drove around by car looking for the place. When we asked distinctive landmarks they remember from their trip, they said that there was a white car parked across the street from the house where they got the bikes. Not quite the landmark we were hoping for.

We did not find the house, and the bikes remained in grandma's garage. All we could do was to write a letter to the editor of the local newspaper, thanking the man for his kindness and urging him to contact the paper to get in touch with us.

He read our note in the paper and called my husband, who returned the bikes. When he was asked if he did not wonder why he did not get the bikes back right away he said that he was sure the girls needed to use them during their visit to Lubbock.

Parahin Niksi-Pirkka

Asuimme Vantaan Koivukylässä kun meillä oli vasta neljä pienokaista ja vanhin heistä oli nelivuotias. En ole mikään kodin hengetär, mutta se on minusta tärkeää, että pöytien ja lattioiden pinnat ovat siistit. Eniten inhoan leivänmurusia pöydällä ja tahmeaa lattiaa.

 

Oli iltapäivä, muksut olivat syöneet lounasta ja olin laittamassa heitä päiväunille, kun huomasin, että villasukkani tarttuivat ikävästi keittiössä johonkin lattian tahmeaan läikkään. Inhottavaa, ajattelin, ja päätin tutkia missä tuo tahmea läikkä on, että pyyhkisin sen pois.

 

Kun lapset olivat sängyissään, tutkin keittiön lattiaa enkä löytänyt mitään merkkiä läikytetystä mehusta tai vastaavasta. Silti lattiassa oli jotain tahmeaa, koska villasukka tarttui siihen ikävästi.

 

Päätin, että on mopattava koko lattia, kun kerran sitä yhtä tahmeaa kohtaa en pystynyt paikantamaan. Niin sitten tein: käytin lasten päiväunien ajan lattian pesuun.

 

Kun lattian piti olla kauttaaltaan puhdas ja vein moppia ja vesisankoa kylpyhuoneeseen puhdistettavaksi, olin pakahtua turhautumiseen, kun toinen sukka edelleen tuntui tarttuvan lattiaan. Nyt tempasin kiukkuisena sukan jalastani ja samassa purskahdin nauruun: villasukan pohjassa oli osittain kasaan taittunut teipin pätkä!

 

Aloin mielessäni hahmotella kirjoitusta Niksi-Pirkkaan siitä, miten laiskan puolison saa pesemään lattian käyttämällä pientä teipin palaa…

Mustikkasaarna (in English see Blueberry lesson)

Kun lapset olivat alle kouluikäisiä, he saivat mennä lähimetsään marjoja poimimaan kunhan menivät yhdessä. Pienet keltaiset muovisangot käsissään he lähtivät eräänä heinäkuisena päivänä keräämään mustikoita.

Hetken kuluttua vilkaisin ulos olohuoneen ikkunasta ja näin viisivuotiaan tyttäreni marssivan määrätietoisesti alas mäkeä sanko vinhasti heiluen. Hän oli selvästi tuohtunut.

Astuin rappusille ja hän pysähtyi eteeni kysymään tärkeää kysymystään:

"Äiti, eikö Raamatussa sanota, että jos pyytää yhtä, on saatava kaksi?"

Hmm... en ollut ihan varman mitä kohtaa hän tarkoitti, joten pyysin lisävalaistusta asiaan.

"No, Ellenillä on jo sangon pohja peitossa mustikoista ja minä pyysin häneltä yhtä mustikkaa ja hän antoi minulle yhden. Mutta hänen olisi pitänyt antaa kaksi niin kuin Raamatussa sanotaan, vai mitä?"

Minusta tilanteen teema oli kiinnostava: näinhän aikuisetkin usein Raamattua lukevat. Ikäänkuin se olisi sarja hyviä sääntöjä muiden noudatettavaksi. Usein kuulee jumalanpalveluksen jälkeenkin kuinka "sen ja sen olisi pitänyt kuulla tämä saarna".

Selitin tyttärelleni, että Raamatussa neuvotaan meitä antajina: kun meiltä pyydetään yhtä, annamme kaksi. Ei niin, että muilla olisi velvollisuus antaa meille enemmän kuin pyydämme, sillä antaminen on meidän eli Raamatun lukijoiden velvollisuus, ei toisten.

Tästä mustikkasaarnasta opin, että Raamattu on kirjoitettu minulle, ei muille. Se ei anna ohjeita siitä miten minun sukulaisteni, ystävieni tai muiden pitää elää, vaan se antaa ohjeita siitä, miten minun pitää elää todeksi Jeesuksen rakkaus ja armo. Jatkan siis yrittämistä.

Blueberry lesson (suomeksi ks. Mustikkasaarna)

When the kids were just under school age, they were allowed to go to pick berries in the woods if they went together. One sunny day in July they had been gone for a short while with their little plastic buckets, which they hoped to fill with wild blueberries.

I looked out the living room window and saw one of the little ones march down the road with great focus and intent. She was swinging her bucket as she walked and she looked upset.

I stepped out to greet her. She came to face me and wanted to ask a question:

"Mommy, is it not so that the Bible tells you to give two things even if somebody only asks for one?"

I was not sure I understood which passage of the Bible she was referring to so I asked her to explain what she means.

"Well, Ellen has a lot of blueberries, they cover the bottom of her bucket. I asked for one blueberry and she gave me only one when she should have given me at least two! That's what the Bible says, doesn't it?"

How interesting, I thought. This is a common way to read the Bible. Even adults often think that the Bible is a set of rules for our neighbors, friends and relatives to follow.

I explained my daughter that the Bible gives instructions to us as givers. When someone asks us to walk with them or when someone asks us to lend a coat, then we should give more than we are asked.

The Bible is written to me, not to my neighbors. It is telling me what I should do, not what my neighbors should do. Therefore it is not a set of rules for others, only me, on how to live to reflect God's love and mercy.

And here ends the blueberry Bible lesson.

Escape (suomeksi ks. Pako)

My grandmother lived with our family and used to do shopping in the local village store. The store was close, less than half a mile from our house. Just down the street, across a bigger road and through a little park.

One summer, my granda was coming home from the store. I do not think she had bought anything, but as she was crossing the road, a car approached so fast that its tires made a loud screetch when the driver saw my grandma and hit the brakes.

Granny was startled and fell on her behind, although the car did not actually hit her. The driver, alarmed, hurried out to help her up. Even though granny said she is ok, he wanted to call an ambulance just in case.

All this happened before the mobile phones were invented, so calling had to be done in a telephone booth. Luckily, there was one right by the roadside. The man asked granny to wait and went to make the call.

When he stepped out, granny was gone. Frustrated, the man had to wait for the ambulance and when it arrived, he had to ask at the store if they knew who the elderly lady was and where she lived. They reconized granny by his description and gave our address.

My mom was surprised when she opened the door to the driver and the paramedic. They explained the situation and wanted to know where granny was. My mom had no idea. She had not come back. Nobody knew where she could be.

Finally, the driver left his contact information and he and the ambulance left.

A couple of hours later granny comes home as if nothing had happened. Mom then tells her that there was an ambulance looking for her. Granny is indignant and says there was no need for any ambulance.

When she was asked where she had been all this time, she said she had gone to see a neighbor who lives near by on the same street as we.

"But how come the ambulance did not see you going to the neighbor's house?" my mom inquired.

"It occurred to me to walk across the backyards of other neighbors", granny replied, smiling victoriously.