Epiphany

 My cousin got married on Epiphany. It was incredibly cold, over 20 degrees below zero (Celsius). We had planned to travel 165 km from Kaarina to Helsinki in the family's newest car, my brother's diesel Audi. My mother, grandmother, little sister and I set off on the journey.

After the wedding, we were driving home on a dark country road when the car froze and could no longer respond to pressing the gas pedal. We stopped on the side of the road and after idling for a while, the car seemed to be revving normally again and we continued our journey.

The car did not work for long when it froze again and after warming up from idling it worked normally again.

When the car had to be stopped for the third time, we decided to try calling my brother, the owner of the car. Note: no mobile phones had yet been invented. At the place where we stopped, on top of a hill a little way from the road, there was an individual house. We walked to the house in the beautiful light of the full moon and asked to call.

On the phone, my brother gave me instructions on how to remove the fuel filter and how to bleed the fuel system after removing the filter. I borrowed a tool and a flashlight from the house and thought that it was lucky that there was a full moon, because there was no other lighting on the road.

When I stepped outside into the freezing cold, the world was completely dark. Then I remembered: today is a lunar eclipse and it is exactly this time of day.

By the light of the flashlight, I stumbled down the hill to the road, opened the car door and lifted the hood. The work was slow because it was difficult to use the screwdriver in leather mittens, so I had to work with my bare hands. I had to stop every now and then and put my hands in the warm mittens

I got the fuel filter out, closed the so-called glass bowl and started bleeding the system, when suddenly the entire world was brightly lit.

A police car had stopped in front of the car, its headlights pointed directly at the nose of our car. Two police officers got out of the car and came to ask what was going on. It turned out that my brother had called the police, who had sent a mobile police unit to help us.

I explained to the police that the fuel filter had been removed and that since the car was a diesel, the fuel system needed to be bled before the car could be started.

They asked me to step back and they would do the job.

As they leaned over the engine, they asked each other what to do. I tried to say from the side that you just bleed the system with the pump lever. They paid no attention to me, but discussed the matter among themselves until they finally asked how to bleed it. I pointed to the lever and things proceeded smoothly.

The car started, I went to get my family from the house, I thanked the police and we continued on our way.

We didn't get very far when the car froze again, and now there was nothing more to do. Luckily, the lunar eclipse was over, so I left my family in the car and went hitchhiking in the moonlight. I got a ride pretty soon. The plan was to hitchhike to a bus and tourist stop about 10 km away, where there was a restaurant. Once there, I would call a taxi to pick up my family.

At the restaurant, they called me a taxi and we started driving in the direction I came from. I assured the taxi driver that there was a car on the side of the road about 10 km from the restaurant and that we would pick up my family.

The taxi was driving in the dark, and there were no cars on the side of the road. After we had been driving for a long time, I said that we should turn back. What made me nervous was that I didn’t have any money to pay for the taxi ride. All the money we had with us was in my grandmother’s handbag in the trunk of the frozen car, the lock of which was frozen shut.

Luckily, when we got to the restaurant, our car was there too. Mom had managed to get it to idle and warm up so that they could drive on.

Now we still had to pay for the taxi ride. Since the money was behind the frozen lock, we kindly asked the taxi driver to thaw the lock on our tailgate. He was annoyed, but he had to help, because otherwise he wouldn't get paid.

Hot water in a plastic bag was pressed against the lock until it thawed. And all this in temperatures over 20 degrees below zero.

We toraveled the rest of the trip by bus, which luckily was still running at that time of night.

It made me laugh when I thought about how many things can go wrong on a single car trip. The craziest thing was the timing of the lunar eclipse.

Loppiainen

 Serkkuni meni naimisiin loppiaisena. Oli älyttömän kylmä, pakkasta yli 20 astetta. Olimme varautuneet matkustamaan Kaarinasta Helsinkiin 165 km perheen uusimmalla autolla, veljeni diesel-Audilla. Matkaan lähti äitini, isoäitini, pikkusiskoni ja minä.

Häiden jälkeen ajoimme pimeää maantietä kotia kohti, kun auto hyytyi eikä enää jaksanut reagoida kaasun painamiseen. Pysähdyimme tien sivuun ja jonkun aikaa tyhjäkäynnillä käytyään tuntui, että auto otti taas kierroksia normaalisti ja matkamme jatkui.

Kovin pitkään ei auto toiminut kun se taas hyytyi ja jälleen tyhjäkäynnistä lämmettyään toimi normaalisti.

Kun auto oli pysäytettävä kolmannen kerran, päätimme yrittää soittaa veljelleni, auton omistajalle. Huom: kännyköitä ei vielä oltu keksitty. Pysähdyksemme kohdalla mäen päällä hiukan matkaa tiestä oli omakotitalo. Kävelimme talolle hienossa täysikuun valossa ja pyysimme saada soittaa.

Puhelimessa veljeni neuvoi, miten poistaa polttoainesuodatin ja miten ilmata polttoainejärjestelmä suodattimen poiston jälkeen. Sain talosta lainaksi työkalun ja taskulampun ja ajattelin, että onneksi on täysikuu, koska mitään muuta valaitusta ei maantiellä ollut.

Kun astuin ulos hyytävään kylmään oli maailma täysin pimeä. Muistin silloin: tänään on kuunpimennys ja juuri tähän aikaan.

Taskulampun valossa kompuroin mäen alas tielle, avasin auton oven ja nostin konepellin. Työ sujui hitaasti, koska nahkarukkasissa oli vaikea käyttää ruuvimeisseliä joten oli työskenneltävä paljain käsin. Homma oli vähän väliä keskeytettävä ja saatava kädet lämpimiin rukkasiin.

Sain polttoainesuodattimen ulos, ns. lasimaljan kiinni ja aloin ilmata järjestelmää, kun maailma yhtäkkiä oli kirkkaasti valaistu.

Auton etupuolelle oli pysähtynyt poliisiauto, jonka ajovalot suuntasivat suoraan meidän automme nokkaan. Kaksi poliisia nousi autosta ja tuli kysymään mikä on tilanne. Kävi ilmi, että veljeni oli soittanut poliisille, joka oli lähettänyt liikkuvan poliisin meitä auttamaan.

Selitin poliiseille, että polttoainesuodatin on poistettu ja koska auto on diesel, on nyt ilmattava polttoainejärjestelmä ennen kuin auton voi käynnistää.

He pyysivät minua astumaan loitommalle, he hoitaisivat homman.

Moottorin yli kumartuessaan he kyselivät toisiltaan, että mitäs tässä nyt tehdään. Minä yritin sivulta sanoa, että ilmaatte vaan järjestelmän pumpun vivulla. He eivät kiinnittäneet minuun mitään huomiota vaan pohtivat asiaa keskenään kunnes lopulta kysyivät miten se ilmaaminen tehdään. Osoitin vipua ja homma eteni hienosti.

Auto käynnistyi, kävin hakemassa perheeni puhelinta lainanneesta talosta, kiitin poliiseja ja jatkoimme matkaa.

Kovin pitkälle ei päästy kun auto hyytyi jälleen, eikä nyt ollut enää mitään tehtävissä. Onneksi kuunpimennys oli ohi, joten jätin perheen autoon ja lähdin liftaamaan kuun valossa. Sainkin kyydin aika pian. Tarkoitus oli liftata noin 10 km päässä olevalle bussien ja matkailijoiden pysähdyspaikalle, jossa oli ravintola. Sieltä soittaisin taksin, jolla sitten noutaa perheeni.

Ravintolassa minulle soitettiin taksi, jolla lähdin tulosuuntaan vakuuttaen taksikuskille, että tien laidassa on auto noin 10 km ravintolasta ja että ottaisimme sieltä kyytiin perheeni.

Taksi ajoi pimeässä, eikä mitään autoa näkynyt tien laidassa. Kun olimme ajaneet pitkään, sanoin, että käännytään takaisin. Minua hermostutti se, että minulla ei ollut yhtään rahaa, millä maksaa taksikyyti. Kaikki seurueemme rahat olivat isoäitini käsilaukussa hyytyneen auton takaluukussa, jonka lukko oli jäätynyt kiinni.

Onneksi, kun saavuimme ravintolan luokse, oli siellä myös tuo kovan onnen auto. Äiti oli tyhjäkäynnillä saanut sen virkoamaan niin, että saivat ajettua eteenpäin.

Nyt piti vielä maksaa taksikyyti. Koska rahat olivat jäätyneen lukon takana, pyysimme ystävällisesti taksikuskia sulattamaan takaluukkumme lukon. Hän oli harmissaan, mutta pakko oli auttaa, koska muuten hän ei saisi maksua.

Kuumaa vettä muovipussissa painettiin lukon päälle, kunnes se suli. Ja tämä kaikki yli 20 asteen pakkasessa.

Lopun matkaa kuljimme bussilla, joka onneksi pysähtyi paikalle vielä siihen aikaan illasta.

Kyllä nauratti, kun ajattelin miten monta asiaa voi mennä pieleen yhdellä automatkalla. Älyttömin juttu oli kuunpimennyksen ajoitus.

Tammisaari Police, Good Morning

Our neighbors in the village were a middle-aged couple and the man's elderly mother.

One summer Sunday, the wife and mother came to us to ask if I could give them a ride to Tammisaari, a small town, maybe 50 km from us.

My husband stayed home with the other children, and I took our three-week-old baby with me because I was still breastfeeding him.

In the car, our neighbor told us the reason for our trip. The previous Thursday, another neighbor of ours, a petty criminal, had told them that he needed to borrow their car to get to the district court. Our neighbors had lent him the car with the understanding that it would be returned immediately after the court hearing on Friday.

However, the car was not there, and the borrower did not answer messages or calls.

On Sunday morning, there had been a call from the Tammisaari police. The police had arrested a man who had broken into a summer cottage and now they had a car full of household electronics. Our neighbor assured the police that their only possession in the car was a small bottle of window washer fluid in the trunk. So, no stereo, TV, etc. Apparently, the petty criminal was an ecologically conscious person and decided to use the car for other necessary purposes, such as breaking into a cottage, and saving gas by not returning the car to its owner.

The police said that the car could be picked up the same day. So, we were on our way to Tammisaari to pick up the car.

We pulled into the police station parking lot and I waited with the baby while the women went in to pick up their car.

A moment later they came out, confused, holding the car key, which was not theirs. The confusion only increased when, according to their instructions, we were supposed to find the car in a parking lot near the marina.

We drove towards the seashore and checked various parking lots. We didn't see their car. There was no other way than to return to the police station to get more detailed instructions.

I stayed in the car with the baby again and waited. Soon the women returned in a hurry. Now suddenly the baby in the car, a policeman would come to guide us to the car. Suddenly, I saw a police car speeding out of the police station yard into traffic. We barely managed to catch up.

We sped through Tammisaari following the police car all the way to the guest marina. The parking lot was large, and the police car parked in the only free space. The women went out to look for the car with the police.

We failed again: their car was nowhere to be found. So back to the police station. I wondered aloud to the neighbors how a car full of stolen goods could have been left in one of the city parking lots and not at the police station.

I waited in the car while the women went into the police station.

After a while the women returned and told me that the car was indeed in the police locked yard. Now they were waiting for the car to be emptied, because the belongings were the loot of a cottage burglary.

I waited until they were sure they would get a car that was definitely theirs and that they would have a key with which they could definitely start it.

On the way home, the whole adventure made me laugh, it was straight out of a sketch show. You know, the kind where they ask which one of the two police officers in the patrol car could read and which one could write.

 

Tammisaaren poliisista päivää

 Naapurissamme maalla asui keski-ikäinen pariskunta ja lisäksi miehen iäkäs äiti. 

Eräänä kesäisenä sunnuntaina tulivat vaimo ja äiti meille kysymään voisinko antaa heille kyydin Tammisaareen. Tammisaari on pikkukaupunki, jonne oli ehkä 50 km meiltä.

Mieheni jäi kotiin muiden lasten kanssa ja otin kolmeviikkoisen kuopuksen mukaani koska imetin häntä vielä.

Autossa naapurimme kertoi mikä oli retkemme syy. Edellisenä torstaina oli toinen naapurimme, pikkurikollinen, kertonut tarpeestaan lainata autoa, että pääsisi käräjäoikeuteen. Naapurimme olivat antaneet hänelle auton lainaan sillä ymmärryksellä, että se palautuisi heti käräjöiden jälkeen perjantaina.

Autoa ei kuitenkaan kuulunut, eikä lainaaja vastannut viesteihin tai puheluihin.

Sunnuntaiaamuna oli tullut soitto Tammisaaren poliisilta. Poliisi oli pidättänyt kesämökkiin murtautuneen miehen ja nyt heillä oli hallussaan auto, joka oli täynnä kodin elektroniikkaa. Naapurimme vakuutti poliisille, että heidän omaisuuttaan autossa on vain vajaa ikkunanpesunestepullo tavaratilassa. Ei siis yhtään stereolaitetta, TV:tä tms. Ilmeisesti pikkurikollinen oli ekologisesti tiedostava ihminen ja päätti käyttää autoa muuhunkin tarpeelliseen, kuten mökkimurtoon, ja säästi bensaa kun ei välillä palauttanut autoa omistajalleen.

Poliisi sanoi, että auton voisi hakea jo samana päivänä. Niinpä olimme matkalla Tammisaareen autoa noutamaan.

Kurvasimme poliisiaseman parkkipaikalle ja jäin lapsen kanssa odottelemaan, kun naiset menivät sisään autoaan hakemaan.

Hetken päästä he tulivat ulos hämillään ja kädessään auton avain, joka ei ollut heidän autoonsa. Ihmetys vain lisääntyi kun heidän saamiensa ohjeiden mukaan meidän piti löytää auto joltain rannan läheisyydessä olevalta parkkipaikalta.

Lähdimme ajamaan rannan suuntaan ja tarkastimme erilaisia parkkipaikkoja. Heidän autoaan emme nähneet. Ei auttanut muu kuin palata poliisiasemalle saamaan tarkempia ohjeita.

Jäin jälleen vauvan kanssa autolle odottamaan. Pian naiset palasivat kiireissään. Nyt äkkiä vauva autoon, joku poliisi tulisi meitä opastamaan auton luokse. Samassa näin poliisiauton lähtevän vauhdilla poliisiaseman pihalta liikenteeseen. Ehdimme hädin tuskin perään.

Kiisimme ylinopeutta poliisin perässä läpi Tammisaaren aina vierasvenesatamaan asti. Parkkipaikka oli iso ja poliisiauto pysäköi sen ainoaan vapaaseen ruutuun. Naiset menivät ulos etsimään autoa poliisin kanssa.

Jälleen vedimme vesiperän: heidän autoaan ei ollut missään. Siis takaisin poliisiasemalle. Ihmettelin naapureille ääneen miten varastettua tavaraa täynnä oleva auto olisi jätetty jollekin kaupungin parkkipaikoista eikä poliisin haltuun poliisiasemalle.

Jäin odottamaan autolle kun naiset menivät sisään poliisiasemalle.

Jonkun ajan kuluttua naiset palasivat ja kertoivat, että auto tosiaan oli poliisin lukitussa pihassa. Nyt odotettiin auton tyhjentämistä, koska tavarat olivat mökkimurron saalista.

Jäin vielä odottamaan, että he varmasti saivat auton joka olisi varmasti heidän ja että heillä olisi avain, jolla varmasti saisivat sen käyntiin.

Kotimatkalla koko seikkailu nauratti, olihan se suoraan kuin jostain sketsiohjelmasta tyyliin: kumpi partioauton kahdesta poliisista osaa lukea ja kumpi kirjoittaa.

Summer guests (suomeksi kts. Mökkiläisiä)

When our children were little, we moved into a house in the middle of a rural village. Everyone going and coming had to pass by our house. There was not much traffic in the winter, but summertime brought a whole host of summer dwellers from the city. They were not always used to countryside interaction.

One summer day we were all working in the yard when three teenage boys we had never seen before walked past our house. They were carrying fishing gear.

One of our daughters, aged four, hurried to the edge of our lot to talk to them.

"Have you been fishing? Did you catch anything? Where did you fish? On the river? Or are you going fishing on the lake? Where do you live? Do you have a summer house here? Do you have sisters? Where are your mom and dad? Do you have a cat? Or a dog?"

Since the boys did not stop but continued walking, so did our daughter. The boys were clearly embarrassed, and walked on in silence.

When the girl had reached the corner of our lot, she stopped and watched the boys walk on. Then she turned to us and said:

"They were going fishing and they were deaf!"

Mökkiläisiä (in English see Summer guests)

Aikoinaan muutimme Aijalassa taloon, joka oli keskellä kylää tien risteyksessä. Talvisin liikennettä oli vähän, mutta kesällä kylällä oli paljon kesäasukkaita. Mökkiläiset eivät aina olleet yhtä seurallisia kuin paikallinen väki.

Kerran kesällä, kun tyttäremme oli noin nelivuotias, sattui talomme ohi kulkemaan kolme teini-ikäistä poikaa ongenvavat olallaan. Olimme pihatöissä koko perhe.

Tyttömme kipaisi tontin laidalle lähelle tietä, jossa pojat totisina marssivat.

Alkoi dialogiksi tarkoitettu monologi:

 "Hei, olette olleet ongella? Missä te ongitte? Joellako? Saitteko kalaa? Vai oletteko vasta menossa järvelle? Missä te muuten asutte? Oletteko mökkiläisiä? Onko teillä siskoja? Missäs teidän äiti ja isä ovat? Onko teillä kissaa? Kissat syövät kaloja. Onko teillä koiraa?"

Pojat marssivat tietä pitkin noloina ja sanomatta sanaakaan ja tyttömme pommitti heitä kysymyksillä seuraten heitä pihan reunalla askel askeleelta.

Sitten piha loppui ja pojat jatkoivat matkaansa. Tyttömme kääntyi meihin päin ja tokaisi:

"Ne olivat menossa kalaan ja olivat kuuroja!"

The Wedding (suomeksi kts. Häät)

We were sitting in my sister's yellow little car on our way to Helsinki. Stephen's parents and sister were staying at my mom's house near Turku. We had an appointment with the pastor who would wed us at noon the following day.

In a little town called Salo, the car broke. We pulled over to a gas station, got the car running again and decided to get more gas. We fed a banknote into the automat to get gas only to realize that we could not fit all the gas we paid for in the tank. Frustration.

Driving on, we arrived in Helsinki, but before our destination, the car started to act up again. We managed to push it to yet another gas station and tried to call the pastor, who was waiting for us at the church. This was before mobile phones, so we failed.

Suddenly my brother walks in. He had seen the familiar car with the hood open and came to see if everything was ok. Praise God! Everything was ok once he had fixed the car so we could at least get home.

I started getting a fever, but we still had to go and bake the wedding cake at some friends' house. They had a good oven and mixer and had promised to decorate the cake for us in the morning. We went and baked the cake. I lay down on their kitchen floor to rest while the cake was in the oven. My nephew had agreed to pick up the cake and my friends in the morning before the wedding.

The following morning the groom decided that he is going to have a haircut after all. This was just two hours before the wedding would begin. We dashed around the city looking for a barbershop that would take walk-ins. When he was seated, I ran off to buy the wedding bouquet. We had tried to go the traditional way of ordering one at a florist, but I had cancelled it. I could not put over 60 euros into flowers! Instead, I purchased a perfectly functional bouquet at a florist nearby for under 5 euros.

Half an hour before the wedding was to begin, our friends called to report that my nephew had not shown and they were still waiting with the cake. I put on stockings, hairpins in my hair and we drove off to pick them up. Without panic or visible distress, they sat in the back seat when we tore off to the reception hall. Once the cake had been dropped off and the car parked, we hurried up the hill to the church. Know this: churches are always on top of a hill in Finland. I was flustered over my narrow wedding dress that did not permit any running.

When we came to the church, everybody was seated and the organist asked us what music we had in mind. It was a couple of minutes before the ceremony was to begin. We answered that wedding music would be fine.

Stephen gave me a kiss and dashed to the front of the church. The music began.

In a few moments I would be crying my eyes out at the altar and there are no pockets for Kleenex in wedding gowns.

Häät (in English see The Wedding)

Oltiin lainattu pikkusiskolta auto, keltainen Simca. Oli päivä ennen häitä, ja oltiin matkalla Kaarinasta Helsinkiin. Tarkoitus oli ehtiä papin kanssa sovittuihin häiden harjoituksiin. Stephenin vanhemmat ja sisko olivat äidin luona Kaarinassa ja saapuisivat häihin Temppeliaukion kirkkoon puoliltapäivin seuraavana päivänä.

Salon kohdalla auto alkoi piiputtaa. Huoltoasemalla ihmeteltiin asiaa, ja lopulta ostettiin automaatista bensaa liian suurella setelillä (!) joten osalle maksetusta bensasta ei ollut tilaa tankissa. Olimme kärvistyneitä.

Kun tulimme Helsinkiin, alkoi auto taas oireilla Mannerheimintiellä juuri eduskuntatalon edessä. Käännyimme sivukadulle ja työnnettiin auto läheiselle huoltoasemalle. Sieltä yritettiin soittaa papille, ettei ehditä harjoituksiin. Kärvistelimme lisää.

Yhtäkkiä huoltoaseman ovesta ilmestyi veljeni, joka oli nähnyt auton työpaikkaruokalansa ikkunasta. Hän tunnisti sen ja tuli kysymään onko jotain hämminkiä. Teknisesti taitavana hän korjasi vian ja pääsimme autolla asunnollemme, joka oli Jääkärinkadulla.

Meidän piti vielä illalla käydä leipomassa hääkakkumme hyvien ystäviemme luona. Minulla alkoi kova kuume, mutta kakku oli leivottava, joten lähdimme matkaan. Ystävämme olivat hiukan ihmeissään, kun kakun paistumisen ajan makoilin heidän keittiönsä lattialla. Kuume oli kova.

Onneksi he olivat luvanneet koristella kakun aamulla ja suunnitelman mukaan veljenpoikani hakisi heidät ja kakun ennen häitä.

Seuraavana aamuna sulho päätti, että hän sittenkin haluaa käydä parturilla. Kello oli kymmenen ja häät alkaisivat klo 12. Säntäilimme parturiliikkeissä ja löysimme yhden, joka otti hänet käsittelyyn ilman ajanvarausta. Itse lähdin ostamaan hääkimppua naapurissa olevasta kukkakaupasta. (Olimme viikkoa aiemmin käyneet tilaamassa kimpun Stockmannilta, mutta peruimme sen: en voinut mitenkään laittaa 200 markkaa eli yli 60 euroa kukkiin!!!). Tämä pikakukkakimppu maksoi alle 5 euroa ja toimi hienosti. Äitini tosin sanoi, että se näytti vihdalta.

Puoli kahdentoista aikoihin ystäväni soitti, ettei noutajaa heille ja kakulle ole ilmaantunut. Ei muuta kuin sukat jalkaan, pinnit päähän ja keltaiseen Simcaan, jolla huristeltiin kakkua ja ystäviä hakemaan. Olen niin kiitollinen näille ihanille ihmisille, joita ilman ei ehkä koko kakkua olisi ollut.

Lopulta kakku oli saatu seurakuntatalolle ja auto parkkiin. Kiiruhdimme mäkeä ylös kirkolle ja minä kärvistelin kapeaa hamettani, jossa juokseminen oli mahdotonta.

Kirkko oli täynnä väkeä kun eteisessä kanttori tuli kysymään, mitä musiikkia toivomme. Häiden alkuun oli muutama minuutti. Vastasimme, että toivomme häämusiikkia.

Stephen pinkaisi paikalleen kirkon etuosaan ja minä yritin päästä hengästymisestä. Musiikki alkoi, ja astuin kirkon keskikäytävälle. Kohta alttarilla itkisin vuolaasti, eikä häämekoissa ole taskuja nenäliinoille.

Löytäjä pitää (in English see Relying on the kindness of strangers)

Vuosi sitten kävimme jälleen Teksasissa anoppini luona. Matka on pitkä ja kallis, joten yleensä viivymme joitain viikkoja. Asumme anoppilassa, ja nautimme vierailustamme suunnattomasti.

Oli lauantaiaamu ja lähdin kävelylle. Yksi tytöistä tuli mukaan ja tarkoitus oli tehdä lyhyt kierros omakotitaloalueella. Erään kulman takana avautui eteemme pihakirppis, jossa oli tarjolla kaikenlaista kiinnostavaa tyttäreni mielestä. Minulla oli taskussani vain nenäliina, ei kukkaroa, koska olin lähtenyt vain kävelylle.

Päätimme palata kotiin hakemaan rahaa.

Kotona kävi ilmi, että oli aika mennä katsomaan lasten serkun pesispeliä, mutta sieltä palattuaan kaksi sisarusta kiirehti hakemaan kukkaronsa ja he lähtivät jalan pihakirppistä tutkimaan.

Parin tunnin päästä tytöt palasivat kotiin, toinen itkien ja toinen hyvin vihaisena. Olin makuuhuoneessa pyykkiä viikkaamassa, ja siellä he kertoivat tarinansa.

He olivat lähteneet kukkarot mukanaan, mutta eivät löytäneet pihakirppistä mistään. He kävelivät ja kävelivät hurjassa Teksasin kesän kuumuudessa. Lopulta heidän oli kysyttävä neuvoa löytääkseen kotiin. Kuumaan aikaan päivästä kukaan ei yleensä ole ulkona, mutta lopulta he näkivät erään miehen talonsa etupihalla ja kysyivät tietä.

Mies antoi ohjeita, ja tytöt lähtivät väsyneinä lampsimaan, mutta mies huikkasi heidän peräänsä tarjoten heille kahta polkupyörää. Niillä he pääsisivät kotiin nopeammin.

Tytöt kysyivät miten he sitten palauttaisivat pyörät, johon mies, että autolla voitte ne tuoda.

Niinpä matka jatkui polkien. Mutta pian he olivat unohtaneet ajo-ohjeet, eikä kotia kuulunut. Taas oli neuvoja kysyttävä, ja he menivät kirkkoon, jonka ovi oli avoinna. Siellä ystävällinen pastori tulosti tytöille ajo-ohjeet.

Matkalla tuli kinaa siitä, miten ajo-ohjeita oli tulkittava, siitä itku ja kiukku. Mutta lopulta he löysivät kotiin.

Kun tytöt olivat syöneet ja juoneet oli lähdettävä etsimään pyörien omistajaa. Minä ensin kävellen tyttöjen kanssa ja pyöriä taluttaen, sitten isänsä autolla. Kun kysyimme jotain maamerkkiä jonka he muistavat matkaltaan, meille kerrottiin, että sen pyörät antaneen miehen talon lähellä oli pysäköitynä valkoinen auto. Eli se siitä.

Emme löytäneet taloa. Ainoa keino tavoittaa mies oli kirjoittaa paikallisen lehden yleisönosastoon. Kirjoitimme kiittääksemme miestä avusta ja pyytääksemme häntä ottamaan meihin yhteyttä lehden toimituksen kautta.

Näin hän tekikin ja pyörät voitiin palauttaa.

Mieheni kysyi pyöriä palauttaessaan, eikä niiden lainaaja ihmetellyt, kun niitä ei tuotu heti takaisin. Hän sanoi ajatelleensa, että tytöt tarvitsivat niitä.

Relying on the kindness of strangers (suomeksi kts. Löytäjä pitää)

Several years ago we were visiting my in-laws in Lubbock, Texas. It is so refreshing to change the scenery, and I do love my family in Texas.

One Saturday morning I went out for a walk with one of the girls. We were just coming around a corner when there was a house with a large garage sale. Clothing, shoes etc. were spread in the front yard and my daughter and I stopped to browse. She immediately found many wonderful things to buy, but I did not have my purse, since I had just gone for a walk.

We decided to go back home to get some money and come back, since the seller said they would be open till five in the afternoon.

When we got back, it was time for the children to go see their cousin play baseball. The girls decided to return to the garage sale after they get back.

As soon as the car pulled up the driveway after the match, two of the girls ran to get their purses and dashed off in a hurry. I let them go, since that was the plan and the garage sale was not far.

After more than two hours the girls returned, one crying bitterly, the other one extremely upset. When they reached me in the bedroom where I was folding up clothes, they began telling me what happened.

They had left in a hurry, not asking for directions, because one of them knew where the garage sale was. They had walked and walked, but had not found it. The day was very hot, they had nothing to drink and they were exhausted. They tried to return home, but did not know how to get home either. Not knowing what to do, they decided to ask for directions of the only person they saw outside in the midday sun. It was a man who was in his front lawn with a pet rabbit.

The girls knew grandma's address and asked if the man could give them directions. He tried to do so, and the girls started walking away, but they heard him call after them. He said he had two bikes they could borrow to get home quicker. He pulled out of his garage two fairly new bikes, a pink and a grey one, and gave them to the girl. They asked him how will they be able to return the bikes and he said they can have somebody drive them back.

The girls had bicycled a long while and still not found their way home so they went into a church to get help. A kind pastor printed out directions on his computer. So they set off again, tired, thirsty and hot, and now also arguing about which way to take.

Finally, they found home. With two bikes from a helpful stranger.

After having had drinks and a bite to eat they tried to tell us everything they knew about the house where they got the bikes. I decided to start walking with the girls and the bikes in the neighborhood to see if we could find the house. After two hours of terrible heat, we returned. We found nothing.

Now their dad and the girls drove around by car looking for the place. When we asked distinctive landmarks they remember from their trip, they said that there was a white car parked across the street from the house where they got the bikes. Not quite the landmark we were hoping for.

We did not find the house, and the bikes remained in grandma's garage. All we could do was to write a letter to the editor of the local newspaper, thanking the man for his kindness and urging him to contact the paper to get in touch with us.

He read our note in the paper and called my husband, who returned the bikes. When he was asked if he did not wonder why he did not get the bikes back right away he said that he was sure the girls needed to use them during their visit to Lubbock.

Parahin Niksi-Pirkka

Asuimme Vantaan Koivukylässä kun meillä oli vasta neljä pienokaista ja vanhin heistä oli nelivuotias. En ole mikään kodin hengetär, mutta se on minusta tärkeää, että pöytien ja lattioiden pinnat ovat siistit. Eniten inhoan leivänmurusia pöydällä ja tahmeaa lattiaa.

 

Oli iltapäivä, muksut olivat syöneet lounasta ja olin laittamassa heitä päiväunille, kun huomasin, että villasukkani tarttuivat ikävästi keittiössä johonkin lattian tahmeaan läikkään. Inhottavaa, ajattelin, ja päätin tutkia missä tuo tahmea läikkä on, että pyyhkisin sen pois.

 

Kun lapset olivat sängyissään, tutkin keittiön lattiaa enkä löytänyt mitään merkkiä läikytetystä mehusta tai vastaavasta. Silti lattiassa oli jotain tahmeaa, koska villasukka tarttui siihen ikävästi.

 

Päätin, että on mopattava koko lattia, kun kerran sitä yhtä tahmeaa kohtaa en pystynyt paikantamaan. Niin sitten tein: käytin lasten päiväunien ajan lattian pesuun.

 

Kun lattian piti olla kauttaaltaan puhdas ja vein moppia ja vesisankoa kylpyhuoneeseen puhdistettavaksi, olin pakahtua turhautumiseen, kun toinen sukka edelleen tuntui tarttuvan lattiaan. Nyt tempasin kiukkuisena sukan jalastani ja samassa purskahdin nauruun: villasukan pohjassa oli osittain kasaan taittunut teipin pätkä!

 

Aloin mielessäni hahmotella kirjoitusta Niksi-Pirkkaan siitä, miten laiskan puolison saa pesemään lattian käyttämällä pientä teipin palaa…

Mustikkasaarna (in English see Blueberry lesson)

Kun lapset olivat alle kouluikäisiä, he saivat mennä lähimetsään marjoja poimimaan kunhan menivät yhdessä. Pienet keltaiset muovisangot käsissään he lähtivät eräänä heinäkuisena päivänä keräämään mustikoita.

Hetken kuluttua vilkaisin ulos olohuoneen ikkunasta ja näin viisivuotiaan tyttäreni marssivan määrätietoisesti alas mäkeä sanko vinhasti heiluen. Hän oli selvästi tuohtunut.

Astuin rappusille ja hän pysähtyi eteeni kysymään tärkeää kysymystään:

"Äiti, eikö Raamatussa sanota, että jos pyytää yhtä, on saatava kaksi?"

Hmm... en ollut ihan varman mitä kohtaa hän tarkoitti, joten pyysin lisävalaistusta asiaan.

"No, Ellenillä on jo sangon pohja peitossa mustikoista ja minä pyysin häneltä yhtä mustikkaa ja hän antoi minulle yhden. Mutta hänen olisi pitänyt antaa kaksi niin kuin Raamatussa sanotaan, vai mitä?"

Minusta tilanteen teema oli kiinnostava: näinhän aikuisetkin usein Raamattua lukevat. Ikäänkuin se olisi sarja hyviä sääntöjä muiden noudatettavaksi. Usein kuulee jumalanpalveluksen jälkeenkin kuinka "sen ja sen olisi pitänyt kuulla tämä saarna".

Selitin tyttärelleni, että Raamatussa neuvotaan meitä antajina: kun meiltä pyydetään yhtä, annamme kaksi. Ei niin, että muilla olisi velvollisuus antaa meille enemmän kuin pyydämme, sillä antaminen on meidän eli Raamatun lukijoiden velvollisuus, ei toisten.

Tästä mustikkasaarnasta opin, että Raamattu on kirjoitettu minulle, ei muille. Se ei anna ohjeita siitä miten minun sukulaisteni, ystävieni tai muiden pitää elää, vaan se antaa ohjeita siitä, miten minun pitää elää todeksi Jeesuksen rakkaus ja armo. Jatkan siis yrittämistä.

Blueberry lesson (suomeksi ks. Mustikkasaarna)

When the kids were just under school age, they were allowed to go to pick berries in the woods if they went together. One sunny day in July they had been gone for a short while with their little plastic buckets, which they hoped to fill with wild blueberries.

I looked out the living room window and saw one of the little ones march down the road with great focus and intent. She was swinging her bucket as she walked and she looked upset.

I stepped out to greet her. She came to face me and wanted to ask a question:

"Mommy, is it not so that the Bible tells you to give two things even if somebody only asks for one?"

I was not sure I understood which passage of the Bible she was referring to so I asked her to explain what she means.

"Well, Ellen has a lot of blueberries, they cover the bottom of her bucket. I asked for one blueberry and she gave me only one when she should have given me at least two! That's what the Bible says, doesn't it?"

How interesting, I thought. This is a common way to read the Bible. Even adults often think that the Bible is a set of rules for our neighbors, friends and relatives to follow.

I explained my daughter that the Bible gives instructions to us as givers. When someone asks us to walk with them or when someone asks us to lend a coat, then we should give more than we are asked.

The Bible is written to me, not to my neighbors. It is telling me what I should do, not what my neighbors should do. Therefore it is not a set of rules for others, only me, on how to live to reflect God's love and mercy.

And here ends the blueberry Bible lesson.

Escape (suomeksi ks. Pako)

My grandmother lived with our family and used to do shopping in the local village store. The store was close, less than half a mile from our house. Just down the street, across a bigger road and through a little park.

One summer, my granda was coming home from the store. I do not think she had bought anything, but as she was crossing the road, a car approached so fast that its tires made a loud screetch when the driver saw my grandma and hit the brakes.

Granny was startled and fell on her behind, although the car did not actually hit her. The driver, alarmed, hurried out to help her up. Even though granny said she is ok, he wanted to call an ambulance just in case.

All this happened before the mobile phones were invented, so calling had to be done in a telephone booth. Luckily, there was one right by the roadside. The man asked granny to wait and went to make the call.

When he stepped out, granny was gone. Frustrated, the man had to wait for the ambulance and when it arrived, he had to ask at the store if they knew who the elderly lady was and where she lived. They reconized granny by his description and gave our address.

My mom was surprised when she opened the door to the driver and the paramedic. They explained the situation and wanted to know where granny was. My mom had no idea. She had not come back. Nobody knew where she could be.

Finally, the driver left his contact information and he and the ambulance left.

A couple of hours later granny comes home as if nothing had happened. Mom then tells her that there was an ambulance looking for her. Granny is indignant and says there was no need for any ambulance.

When she was asked where she had been all this time, she said she had gone to see a neighbor who lives near by on the same street as we.

"But how come the ambulance did not see you going to the neighbor's house?" my mom inquired.

"It occurred to me to walk across the backyards of other neighbors", granny replied, smiling victoriously.

Pako (in English see Escape)

Isoäitini, jota mumiksi kutsuttiin, asui meilä ja kävi usein kylällä olevassa Tarmolassa. Se oli siis kuluttajaosuuskunnan eli OTK:n myymälä ja ihan lähellä meitä: Ahmakatua - silloista Ylätietä - pitkin yli Auvaisbergintien ja kaupan puistikon halki ovelle.

Kerran kesällä mumin tullessa kaupasta, auto lähestyi häntä Auvaisbergintiellä kovaa vauhtia ja kun kuski huomasi mumin ylittämässä tietä, hän jarrutti niin voimallisesti, että renkaat ulvoivat. Mumi säikähti ja tömähti pyllylleen, vaikka auto ei häntä töytäissytkään.

Autoilija riensi mumia auttamaan ja kyseli hänen vointiaan. Mumi sanoi, ettei hänellä ole mitään hätää, mutta tämä silti halusi soittaa ambulanssin, kun kyseessä oli niin iäkäs ihminen. Juuri sillä kohtaa tien risteyksessä olikin puhelinkioski (muistaako joku vielä sellaisia olleen?).

Niinpä autoilija meni soittamaan ambulanssia. Kun hän tuli puhelinkioskista, ei potilasta näkynyt enää missään.

Autoilijan oli jäätävä odottamaan ambulanssia ja kun se saapui, meni hän kaupasta kysymään missä kyseinen mummeli asuu. Kaupassa tunnistivat kuvauksesta mumin ja antoivat osoitteemme ja selityksen mistä talo löytyy. Niinpä autoilija ja ambulanssi yhdessä ajoivat talomme pihaan.

Kun äitini avasi oven, kyseltiin häneltä onko mumi tullut kotiin kauppareissulta. Ei ole tullut, vastasi äitini, ja kun ei tiedetty, missä onnettomuuden uhri oli, päätyi autoilija antamaan yhteystietonsa jos vaikka tulisi tarvetta ottaa yhteyttä.

Muutaman tunnin kuluttua mumi tuli kotiin muina miehinä. Hän ei virkannut mitään asiasta, niinpä äitini kertoi, että häntä oli kaivattu - ambulanssin kanssa.

Mumi sanoi, ettei mitään ambulanssin tarvetta edes ollut. Äidin tivaamiseen, että missä sitä oli piileskelty, mumi vastasi, että oli tullut mieleen mennä naapurin Eilan luo kahville -  takapihoja pitkin, varmuuden vuoksi.

Samana iltana kävi ilmi, että mumin villatakin taskussa ollut rannekello oli tömähdyksessä särkynyt, mutta siitä hän mainitsi vasta myöhemmin - ja vain ohimennen.

Positive thinking (suomeksi ks. Positiivista ajattelua)

Our grandmother was a brisk and busy woman taking care of our family when I was a child. She lived with us in a village in Kaarina, and although there were two stores and a bank in the village, at times she would need to run errands in town.

My granny used to take the bus to get around and the route to town included a narrow winding road, which was particularly challenging in the winter. The road ran along the side of a rock so that on one side, there was the wall of rock and on the other side, a drop to the field that lay quite a bit lower than the road.

At dinner one evening, my grandma talked about how wonderfully kind and helpful the local bus drivers are. We asked her what they had done to deserve such praise.

So grandma told us about her latest trip to town. It was March, so the roads were extremely icy. In the turn, where the road ran along the side of the rock, an oncoming car in the middle of the road forced the bus to swerve so that it fell off the road and onto the field, stopping there on its side.

"I would have never made it out of the bus if it had not been for the driver who was so kind and helped me!" my grandma explained.

Positiivista ajattelua (in English see Positive thinking)

Isoäitimme, jota kutsuimme mumiksi, oli tomera ja hyväkuntoinen vielä eläkeiässä. Hän asui perheessämme Kaarinan Poikluomassa kun olin koululainen. Kylässämme oli kaksi kauppaa, pankki ja neuvola, mutta välillä oli kuitenkin mentävä asioille Kaarinan keskustaan.

Noin 4 km matkan mumi matkusti linja-autolla, jonka reitin varrella Auvaisbergintiellä oli tuolloin kimurantti mutka aivan kallion seinämän tuntumassa. Toisella puolella tietä oli kallio ja toisella puolella pudotus alempana olevalle pellolle.

Erään kerran illallisella mumi äityi kehumaan kuinka perin ystävällisiä nämä paikallisen bussin kuljettajat ovat. Halusimme kaikki tietää, mitä erinomaista he ovat tehneet, kun ansaitsivat tulla kiitetyiksi.

Niinpä mumi kertoi meille viimeisimmästä käynnistään Kaarinan keskustassa. Oli kevättalvi ja tiet olivat liukkaita. Juuri mainitussa hankalassa mutkassa oli bussia vastaan tullut auto miltei keskellä tietä. Väistääkseen linja-auto oli joutunut niin lähelle tien pellonpuoleista reunaa, että oli luiskahtanut tieltä alas pellolle kyljelleen.

"Enhän minä sieltä kyljellään olevasta bussista olisi millään ulos päässyt, ellei se ystävällinen kuljettaja olisi minua auttanut!" selitti mumi. Kiitettävää asiakaspalvelua siis.

Initiative (suomeksi ks. Aloitekykyä)

Christmas was coming. We were living in Aijala, way out in the countryside, in the midst of woods.

I asked two of our daughters to take a letter to a neighbor who lived less than half a mile from our house. There was a way through the forest to her house. Two of the girls - aged 9 and 11 - said they would leave right away. They went to put their coats on and I turned to other duties.

Some time later, the girls returned, calling to us from the doorway: "Come and see the Christmas tree we brought!"

Amazed, we gathered to see what they meant. They had brought home a beautiful Christmas tree, neatly sawn and the right size. I felt like laughing but was also concerned, since we do not own any forest.

We asked the girls where they found the tree. They explained that as they were about to leave with the envelope, they saw a car drive by with a Christmas tree tied to its roof. That reminded them that it was only a week till Christmas and we still did not have a Christmas tree. So they went to the garage and got daddy's saw thinking that they would take the letter and on their way back through the forest they would get a tree.

We explained that all trees are owned by somebody. And that although it is ok to play and run around in the forest, pick berries and mushrooms etc. it is not ok to cut down trees.

"That's stupid", the younger one said sternly.

We had the girls explain exactly where they got the tree. I knew the owner of those woods and gave him a call. I explained what had happened and offered to pay for the tree. I gathered the tree had been planted and feared it might be expensive.

He did not ask for money, he just commended the children for having initiative. We were very grateful.

Aloitekykyä (in English see Initiative)

Joulun alla monta vuotta sitten kun asuimme Aijalassa, pyysin kahta tytärtäni 9- ja 11-vuotiaita, viemään kirjekuoren naapuriin noin kilometrin päähän. Naapuriin meni metsäautotie, jota pitkin nämä kaksi pääsisivät perille turvallisesti metsän poikki.

Tytöt ottivat kirjeen ja menivät pukemaan ulkovaatteet, minä ryhdyin muihin hommiin.

Jonkun ajan kuluttua tytöt tulivat kotiin ja huusivat ovelta, että tulisimme katsomaan hienoa joulukuusta! Ihme ja kumma, tytöt olivat tuoneet meille oikein hienon ja sopivan kokoisen joulukuusen!

Minua nauratti ja kauhistutti samalla kertaa. Kiittelimme kuusen kauneutta ja kysyimme, mistä se on kotoisin. Tytöt kertomaan, että juuri kun olivat lähdössä pihasta eteenpäin kirjeen kanssa, meni ohitse auto, jonka katolla oli joulukuusi. Tytöt saivat siitä muistutuksen, ettei meillä vielä ollut kuusta, vaikka jouluun  oli vain viikko. Niinpä he menivät autotallista hakemaan isän sahan ajatellen, että voivat tulomatkalla käydä metsästä hakemassa kuusen. Tiedättehän: vie mennessäs, tuo tullessas.

Tytöt kertoivat mistä kohtaa matkan varrelta kuusi oli kotoisin. Selitimme heille, että vaikka metsissä saa leikkiä, jokaisella puulla tässä maassa on omistaja. Jokainen puu on jonkun oma. Ja puun luvaton ottaminen on varastamista.

"Tyhmää", totesi tytöistä nuorempi yksikantaan.

Tiesin, kuka naapuri omistaa sen metsän, josta kuusi oli otettu. Soitin maanomistajalle ja selitin, että meille on sattunut kuusivarkaus. Hän kuunteli tarinan ja lupaukseni maksaa kuusesta sen mitä hän vaatii. Pelkäsin, että kyseessä on istutettu kuusi ja että se voisi maksaa paljonkin.

Metsänomistaja ei vaatinut korvausta, totesi vain, että hyvähän se on olla aloitekykyisiä lapsia. Olemme hänelle edelleen kiitollisia!

Geocaching, of sorts (suomeksi ks. Geokätköilyä lastenhuoneessa)

I woke up in the middle of the night to a beeping sound. It was not very loud and at first I could not understand what it was. Then I realized it was an alarm clock, but where?

As the sound grew louder I knew it came for the children's bedroom. I went in hoping that the sound on the clock would be accompanied by a light signal or some such. It was not. With a flashlight I scanned the tabletop but the clock was not there, which meant that it was in one of the dozen toy boxes in the room.

The beeping grew louder. I could not have the lights on, because it would wake up the kids and I could not just pour all the toys out of the toy boxes because it would make too much noise. So my mission impossible was to quickly and quietly go through the boxes in the dark to find the clock.

Naturally, I did find the it and thankfully nobody woke up. So back to bed.

In the morning I declared to the kids that the alarm clock stays in the kitchen. It is far easier to find it there, should the occasion arise to do so in the middle of the night.

A few days later I set the alarm to wake me up in the morning. I left the clock in the kitchen because that way I would have to get up to turn it off. Sure enough, the alarm woke me and though I was surprisingly tired, I started my morning only to notice that the hands in the kitchen clock showed a bit after four. The other clocks in the house seemed to agree.

Stupefied, I stared at the alarm clock and realized that although I had set the alarm hand correctly, somebody else had turned the hands of the clock so that it was a few hours ahead of the real time. Argh!

I decided to rely on the cell phone instead, but where is it? After a tiresome process of retracing my steps from the day before I found the phone in my coat pocket. I needed light to program the alarm and went to do it in the bathroom. It was surprisingly difficult to get it done in the middle of the night and with a supertired brain, but I managed.

In the morning my better half asked me whom was I texting in the middle of the night. As if I had the wherewithall or inclination to communicate at such an hour!