Isoäitini, jota mumiksi kutsuttiin, asui meilä ja kävi usein kylällä olevassa Tarmolassa. Se oli siis kuluttajaosuuskunnan eli OTK:n myymälä ja ihan lähellä meitä: Ahmakatua - silloista Ylätietä - pitkin yli Auvaisbergintien ja kaupan puistikon halki ovelle.
Kerran kesällä mumin tullessa kaupasta, auto lähestyi häntä Auvaisbergintiellä kovaa vauhtia ja kun kuski huomasi mumin ylittämässä tietä, hän jarrutti niin voimallisesti, että renkaat ulvoivat. Mumi säikähti ja tömähti pyllylleen, vaikka auto ei häntä töytäissytkään.
Autoilija riensi mumia auttamaan ja kyseli hänen vointiaan. Mumi sanoi, ettei hänellä ole mitään hätää, mutta tämä silti halusi soittaa ambulanssin, kun kyseessä oli niiin iäkäs ihminen. Juuri sillä kohtaa tien risteyksessä olikin puhelinkioski (muistaako joku vielä sellaisia olleen?).
Niinpä autoilija meni soittamaan ambulanssia. Kun hän tuli puhelinkioskista, ei potilasta näkynyt enää missään.
Autoilijan oli jäätävä odottamaan ambulanssia ja kun se saapui, meni hän kaupasta kysymään missä kyseinen mummeli asuu. Kaupassa tunnistivat kuvauksesta mumin ja antoivat osoitteemme ja selityksen mistä talo löytyy. Niinpä autoilija ja ambulanssi yhdessä ajoivat talomme pihaan.
Kun äitini avasi oven, kyseltiin häneltä onko mumi tullut kotiin kauppareissulta. Ei ole tullut, vastasi äitini, ja kun ei tiedetty, missä onnettomuuden uhri oli, päätyi autoilija antamaan yhteystietonsa jos vaikka tulisi tarvetta ottaa yhteyttä.
Muutaman tunnin kuluttua mumi tuli kotiin muina miehinä. Hän ei virkannut mitään asiasta, niinpä äitini kertoi, että häntä oli kaivattu - ambulanssin kanssa.
Mumi sanoi, ettei mitään ambulanssin tarvetta edes ollut. Äidin tivaamiseen, että missä sitä oli piileskelty, mumi vastasi, että oli tullut mieleen mennä naapurin Eilan luo kahville - takapihoja pitkin, varmuuden vuoksi.
Samana iltana kävi ilmi, että mumin villatakin taskussa ollut rannekello oli tömähdyksessä särkynyt, mutta siitä hän mainitsi vasta myöhemmin - ja vain ohimennen.
:D
ReplyDelete